Ajattelin blogata nyt aiheesta, joka on ollut mielessä pitkiä aikoja ja joka huolestuttaa osin. Aihe on mulle hyvin henk.koht ja siitä puhuminen tuntu häpeälliseltä ja pikkuisen kummalliseltakin.. No mutta, varmaan ainakin useimmat lähipiirissä tietävät miten olen pitkään kokenut ulkonäköpainetta jos jonkinmoisista asioista. Kohtalaisen selittämättömistä syistä vieläpä. Luulen että aiemmissa suhteissa tapahtuneella pettämisellä on ollut osansa samoin kui aikaisemmilla koulumuistoilla.
Yläasteiässä olin tosi epäsuosittu nuori. Mulla oli se kaksi kaveria ja yläaste tuntui aika lailla helvetiltä. En tosin onneksi ollut niitä joita olisi kiusattu silmiinpistävän räikeästi. Enemmän tilanne oli niin kuin mua ei olisi koskaan ollutkaan olemassa. Ulosjättö porukasta. Painoa oli kertynyt tuolloin se 65kg parhaimmillansa. Pituutta vain 157cm. Tästä muistona nykyisellään selluliittia ja suuret seepranraitaiset raskausarvet edelleen 22 vuotiaanakin. Niiden kanssa olen onneksi oppinut suht sinuiksi. Tuleehan niitä raskausaikanakin sitten joskus jos se on tullakseen. Parempi opetella olemaan.
Se ettei oikein vaatetuksensa ja ulkonäkönsä puolesta sulautunut teinimassaan oli saanut mut hiukan eristymään ja halveksumaan sen normaalin ja suositun tyypin edustajia. Miksi kummassa haluaisin olla sellainen joka nauroi mulle aina. Yhtä inhottava. Niinpä en sitten omine nokkinenikaan oikeastaan pyrkinyt sieltä omista oloistani pois. Punaisella luonnonkiharalla takkupehkolla, meikittömällä naamalla ja huolittelemattomilla kulmakarvoilla ja vararenkailla sekä Vapaa Valinnan vaatteilla se suosittuvuus oli tosi kaukana tai edes kohtalainen hyväksyminen, joka sekin olisi ollut ihan mukiinmenevä uppgradeus siihen aikaan. Joskus mietin mitä kummaa minun olis pitänyt tehdä ollakseni just niinkuin muut. Ainakaan en pomppaisi massasta mutta kun et tiedä vaatimuksista ja statuksista mitään niin on paha mennä muuttamaankaan itseään mihinkään suuntaan. Jos et koskaan tiennyt suoristusraudan olemassaolosta tai vaikkapa siitä, että ripsiväri ei kuulu levitä kulmakarvoihin. Matkaa hyväksyttävään ulkonäköön oli kurottavana kuin maratoonissa. Tuntui että jäin usein muiden ystävieni varjoihin. Jos ihastuin niin tunteet eivät koskaan olleet olleet siihen päivään mennessä molemminpuolisia. Pojat enemmänkin ahdistuivat jos kakaisin suuni puhtaaksi että: "Tykkään susta."
Liikuntatunti muistutti ylipainosta. Se viimeinen valinta ja useimmiten joku kakaisi takarivistä: "Ottakaa te se, se juoksee niin hitaasti.". ;) Kamalin asia ikinä oli 1500m juoksu ja cooperin testi. Vihasin sitä kun opettaja otti aina asiaksensa kertoa kuinka paljon mun olisi parempi olla jos laihduttaisin ja kuinka tulokset paranisivat. Mua kun ei se varsinaisesti kiinnostanut lainkaan kuinka paljon pystyn tamppaamaan jotakin pururataa edestakaisin ja kuinka nopeasti. Jos opettaja olisi sanonut: "Näin ihastuksesi rakastuu sinuun" niin tilanne olisikin ehkä ollut toinen. Hölkkäämistä kauhuan ikävien koulumuistojen vuoksi edelleen.
Inhoan sitä kun nuorelle toitotetaan kuinka helvetin hyvä luonne ja suloinen persoona tämä on ja kuinka VAIN SILLÄ ON MERKITYSTÄ. Joopa joo. Jos sillä ihan oikeasti olisi niin paljon merkitystä niin useampi lihava, ujo, silmälasipäinen ja finninaamainen tai muuten ei Hollywood ainesta oleva olisi tosi suosittu ja kaunis mutta paskainen luonne taas ei. Se antaa lapselle vielä enemmän sellaisen kuvan että itsessä on vikaa jos ei vaan yksinkertaisesti edes ymmärrä etteivät muut pidä minusta juuri ULKONÄKÖNI takia vaan sitten aletaan ajatella että omassa luonteessa on vikaa ja aikuiset valehtelevat. Olisi parasta alkaa antaa neuvoja miten oikeasti pysytään mukana ja saadaan ystäviä: Eli ulkonäkö kuntoon myös. Muuten ei puusta pitkälle täällä pääse. Jos varhaisnuoren pää täytetään joka puolelta jollain pilvilinnoilla ja omituisilla saduilla niin johan kokee kolauksen kun yläaste iskee. Sama rumba jatkuu läpi elämän muissa kouluissa, töissä ja yksityiselämässäkin. Ulkonäkö, status ja luonne. Pyhä kolminaisuus.
Minua vielä muutama vuosi takaperin kuvasi osuvasti siskoni mielipide kuvasta jossa söin muutama vuosi vielä nuorempana nakkeja: "Sä näytät ihan pojalta, jonka nimi on Paavo." Tyttö nimeltä Paavo. Siinä Sports illustrated ainesta. ;)
Noh hyppään muutaman vuoden eteenpäin. Maailmaan mahtui yläasteen jälkeen muutama merkityksellinen suhde. Samoin lievä herääminen että kai sitä voisi alkaa näyttää naiselta niin olisi elämä helpompaa. Aloitin urheilun. Painoin enää 60kg mikä tuntui silloin sopivalta. Sittemmin kävi myös muutamia juttuja suhteissa. Tiettyjä paineita syntyi. Tuli toissakesä. Mua petettiin ja erosin pitkästä suhteesta. Ennen eroa suhde oli ollut tosi vaikea. Se oli isoin kolaus tähän mennessä koskaan itsetunnolle. Jälkeenpäin näin itsessäni vikoja, paljonkin. Kuitenkin mieltä jäi vaivaamaan kysymys: "Miksi? Mikä mussa oli niin pahaa?" En ole puhunut sen ihmisen kanssa enää sen jälkeen. Joten moni kysymys jäi ihan auki. Siitä se varmaan lähti se tuntemus että on vaihtokelpoinen ja tavanomainen. Ja ymmärrys siitä että on olemassa parempia ihmisiä kuin minä. Tietty olin aina sen jotenkin tiennytkin mutta nyt se jotenkin tuntui selvemmältä ja loogisemmalta kuin ennen. Ihan kuin jostain olisi tuillut yhtä itsestään selvää kuin painovoima.
Aloitin sinkkukauden hyvän sytävän kanssa joka oli myös jäänyt sinkuksi. Yhdessä päätettiin että tehdään itsestämme valuuttaa ja parempia kuin ennen. Malliesimerkkejä. No ei se tietenkään ihan niin sitten sujunut Mutta pyrkimys oli kova. Tukka meni uusiksi, meikit menivät uusiksi. Niin paljon kuin harmitti luopua vanhasta tyylistäni tiesin että se jarrutteli minua enkä löytäisi omaa ihanaa puoliskoani ellen tekisi itsestäni tavallisemman ja helposti lähestyttävämmän näköistä. Aloin seurata erilaisia blogeja. Katsoa kuvia julkkiksista, joista miehet yleensä pitävät. Aloin tajuta mikä on useimpien mielestä kaunista/seksikästä, suloista ja puoleensavetävää. Deittaillessa tunsin ensimmäistä kertaa itseni kauniiksi ja olin yllättynyt huomiosta jota sain. Eroni jälkeen painoni putosi 52kg:hen koska ruoka ei oikein maistunut tuolloin. Sekin auttoi varmasti osakseen. Huomasin, että laihtumalla muutuin yhtäkkiä jotenkin muiden sekaan sopivammaksi ja olinkin yhtäkkiä sellainen kuin olin aina halunnut. Ja tässä on sudenkuoppa.
Sen aikainen suhde ei kestänyt. Oli ongelmia, jotka saivat minut voimaan henkisesti pahoin. Kaikki siitä ei johtunut suhteesta. Osaksi työt ja koulun viimeinen vuosi stresasivat olan takaa. Tuntui etten kykene hallitsemaan elämääni kun aika ja energia ei riitä. Poikaystävä aiheutti myös paljon ulkonäköpainetta siihen herkkään aikaan omilla mieltymyksillään, joita yritin tietenkin hiukan noudattaa. Narut eivät ihan pysyneet käsissä. Tuntui että hukkasin itseäni yrittämällä miellyttää liikaa kaikkia. Opettajaa, kumppania, työpaikkaa. Kaikille piti olla jotakin, eikä se töistä väsynyt tyttö.
Turvasin ainoaan asiaan jolla kykenin hallitsemaan kaikkea aiemmassa pahassa kriisissä: Painoon ja ulkonäköön. Aloin käydä salilla intohimolla ja keskityin myös ottamaan terveellisestä ruokavaliosta selvää. Minua kiinnostivat erityisesti bikini fitness urheilijoiden dieetit ja ohjelmat. Aloin itsekin ottaa mallia niistä. Paino putosi kohisten sinne 57kg:hen ja liimautui siihen. Mutta jotenkin tunsin itseni energiseksi ja kuin uudeksi. Tuntui että jos vain saisin tiristettyä numeroa alemmas kaikki tuntuisi ehkä vielä paremmalta. Tuntui kauniilta. Kun en jaksanut lähteä salille väsymykseltä kaivoin esiin bikini-mallikokoelmakuvani, joita tongin aina netin syövereistä. Ihailin niitä ja motivoiduin. Timmiä lihasta, kauniita valkoisia hymyjjä, täydellisiä pyöreitä pakaroita ja upea rusketus. Ne naiset näyttivät siltä että niillä on ihan kaikkea ja ne on tosi onnellisia. Mäkin halusin samaa. Suhde alkoi takuta enemmän siinä vaiheessa. Riitaa oli kaikesta, kokoajan ja paineita tuli kun en tajunut miksen kykene tähän. Salilla käyminen väheni. Tietysti ruokavalion pysyessä samana kilot alkoivat hiipiä takaisin. "Ei, ei ei!" Mietin päässäni ja ostin mittanauhan ja kaivoin nurkassa kuukauden päivät lojuneen vaa-an hollille. Alkoi mittailu. Päivittäin tai vähintään joka toinen päivä. "Täytyy saada tuollainen kroppa niin kaikki kääntyy paremmin, ei kukaan voi jättää jos on parhaimmillansa. Ainakaan se ei enää johtuisi koskaan ulkonäöstä etten kelpaa jollekin tai jonkun porukkaan."
Päätin suhteen väsähdettyäni erinäisiin ongelmiin. Olin jälleen sinkku. Nyt en enää käynyt salilla mutta minussa kyti selviämisvimma. En halunnut menettää asuntoa enää. Onneksi uusi järjestyikin tuota pikaa. Halusin hallita elämää enemmän kuin koskaan. Menin töihin, työpaikka oli ihana. Tuntui kuin olisin saanut uutta tuulta. Päätin laittaa ruokatottumukset remonttiin. Nyt putosivat ylimääräiset hiilarit pois, pienensin ruoka-annoksiani, aloin treenata keskivartaloani. Pikkuhiljaa aloin huomata kutistuvani hyvää vauhtia. Aloin innostua kaikesta nollakalorisesta ja samalla kaikki mikä sisälsi yli 300 kaloria alkoi tuntua pelottavalta. Söin edelleen säännöllisesti mutta pieniä annoksia. Paino putosi 53kg:hen. Tunsin oloni kauniiksi. Sitten kävi se ilta kun päivä oli ollut huono ja olin ollut huonoilla ruuillakin, koska en ollut huomannut syödä. Menin hakemaan kebabin. Söin sen ja se ei pysynytkään sisällä. Liian vähän hiilihydraatteja nykyisessä ruokavaliossa. Ruoka alkoi heti oksettaa. Tuli myös huono omatunto, koska tiesin ruuan sisältävän paljon kaloreita ja koska olin samana iltana juonut paljon ja tavallista tunteellisempi siis. Joskus alkaa edelleen oksettaa vaikken tuon kerran jälkeen olekaan oksentanut kertaakaan. Varsinkin jos tiedän kalorien ylittäneen 1600-2000 kcal.
Nykyään toisinaan sattuu juttuja jotka saavat minut ajattelemaan kauneusihanteitani uudessa valossa. Se alkoi oikeastaan jo aiemman suhteeni aikana. Kerran exäni oli ottanut minusta valokuvan jossa en tahtonut tunnistaa itseäni kun aiemmin päivällä olin näyttänyt omaan silmään kovin suurelta ja kuvassa näytin mielestäni hoikemmalta. Eräs päivä takaperin työkaverini (jonka jalkoja olen aina pitänyt hoikempina paljonkin kuin omiani) valitti että oli saanut työasuhuollosta liian pienet housut ja kauppasi niitä minulle. Aluksi tyrmäsin tosissani sanomalla etteivät ne kuitenkaan mahdu. Kokeiltuani housuja ne ihmeeksi olivat mulle melko väljät. Siinä ihmettelin. Samoin eräänä päivänä oli varma että olin lihonut vähintään 2 kiloa. Totuus oli että olin laihtunut 0.,5kg. Tällainen pelottaa. Tuntuu ettei näe itseään aina oikeassa valossa ja olenkin miettinyt onko kehonkuvani jolalin tapaa vääristynyt. Pelkään sen luisuvan huonompaan suuntaan vaikka koitan olal miettimättä ulkonäköäni liikaa.
Sittemmin olen löytänyt uuden ihanan rakkaan, joka tukee minua aina. Häneltä olen saanut enemmän kunnioitusta ja pyyteetöntä ihailua ihan omana itsenäni ja niin parempina kuin huonompinakin päivinä. Meikeissä ja meikittömänä ja 3 kiloa hoikempana ja suurempana. Ajattelen painoani hänen ansiostaan nykyään vähemmän. Samoin haluni mennä kauneusleikkauksiin on vähentynyt lähes olemattomaksi enkä ajattele niitä kuin vain toisinaan. En myöskään pyri muokkaamaan itseäni enää hänen "wonderwomanikseen", fantasioidensa tyyppiseksi koska hän on kertonut ettei sillä ole väliä. Jollain tapaa uskon senkin pitkästä aikaa mikä on hyvä ja uusi asia. Uskallan olla enemmän oma itseni kuin muutamaan vuoteen.
Silti tuntuu että toistaiseksi en kykene täysin rentoutumaan vaan itsetunnon ja itsekuvan rakentuminen ja korjautuminen ottavat oman aikansa ja tarvitsen kannustusta siihen myös itseltäni ja armollisuutta. Se kun on helpommin sanottu kuin tehty koska ajatukset ulkonäön tärkeydestä ja kontrolloimisesta ovat juurtuneet jonnekin melko syvälle selkärangan tienoille. Onko muita, joilla olisi syömishäiriötyyppistä käytöstä ollut joskus? :/ Olisi mukava saada neuvoja tai pystyä jakamaan edes jotain kokemuksia. Olisi kiva pystyä ajattelemaan etten ole ihan totaalisen kilahtanut ja että tästä on joku hyvä reitti ulos. Tiedän että on vielä. Kauhistus. Vaatipa ponnisteluja mutta nyt se on ulkona. Tuntui tosi terapeuttiselta.<3 Anteeksi kaikille pitkästä tekstistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti